perjantai 24. heinäkuuta 2015

Hyvästit

Nyt on siis kymmenen kuukauden jälkeen täällä Suomessa asusteltu kolmisen viikkoa ja pääasiassa ohjelmaan on kuulunut sukulaisten ja kavereiden tapailua, mökkeilyä ja ehdittiinpä tässä Power Parkissakin käydä. Bloggailun tulevaisuudesta en vielä tiedä, mutta ainakin tämän blogin jätän olemaan vain vaihtoblogina, eli jos joskus vielä palaan tänne bloggailun ihmeelliseen maailmaan, on kirjoitusalustana uutukainen blogi. Tämän blogin jätän tänne näkyviin itselleni, mutta myös niille uusille vaihtareille tai vaihtoonlähtijöille, joilla jokin asia askarruttaa tai tarvitsee rohkaisua vielä siihen lähtemiseen. Toivon, että tämän blogin ansiosta olen jotakuta innostanut lähtemään jonnekin päin maailmaa joko vaihtarina taikka sitten ihan itsenäisesti matkustuskärpäsen puremana. Itselläni menneet kymmenen kuukautta olivat ihan napakymppi ja vaikka siellä niitä vähän vaikeampiakin hetkiä oli, uskon, että juuri ne hetket tekivät niistä iloisista hetkistä satakertaa onnellisempia. En voi edes tarpeeksi kiittää kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat mua tukeneet ja tulevat edelleen tukemaan mua mun elämässäni, mutta voin vain olla onnellinen, että he ovat mun lähellä.

Jos jollain vielä herää kysymyksiä ihan mistä vain, vaihtoon tai johonkin muuhun liittyen, niin käyn täällä vielä kommentteja lukemassa ja vastailemassa. Jos kysymys on sellainen ettet halua muiden sitä näkevän, niin voitte laittaa oman sähköpostinne kommenttiin enkä julkaise sitä, vaan vastailen teille suoraan sähköpostiin.


tiistai 14. heinäkuuta 2015

Going away party!

Mullahan oli tosiaan läksiäiset pari päivää ennen lähtöä. Ensin alkuun mom ja Courtney oli suunnitelleet mulle yllätysläksiäisiä, mutta koska he ei tunteneet kaikkia mun kavereita jotka halusin sinne, niin he päätti mulle kertoa niistä, että saan kaikki rakkaat sitten kutsuttua. Päivämäärän kanssa kävi niin huonosti, että yli puolet mun kavereista oli ulkona kaupungista eikä he siis fyysisesti päässeet paikanpäälle, mutta tekstareita kyllä sateli sitten senkin edestä! Tajusin näitä kuvia katsellessa, että unohdin kokonaan kuvata momin suurella vaivalla leipomat kakut ja muut ruoat, joten sen vuoksi tällä kertaa vain henkilökuvia. Sää oli tuona päivänä ihan mahtava ja ohjelmaan kuuluikin ulkona syömistä, viimeisten hetkien viettoa yhdessä ja leikkimielistä lentopallon peluuta. Niin kuin kuvista näkyy, niin vielä jaksoin hymyillä, eikä se lähteminen oikein kolahtanut päähän ennen kuin seuraavana päivänä...


tiistai 30. kesäkuuta 2015

Only know you love when you let it go

Herään aamulla kolmen tunnin yöunien jälkeen ulkona parvekkeella Courtneyn kanssa ja jostain aivojeni perukoista kumpuaa tuskaa tuottava fakta; tänään pitää jättää perhe ja ystävät taakse ja lähteä takaisin Suomeen. Kuin unessa tajuan miten Hayden ja Elliot tulee ulos parvekkeelle hyppimään mun ja Courtneyn päälle meidän silti makoillessa sängyllä. Siitä painajainen jatkuu sisään menona, vaatteiden päälle pukemisella ja yrityksellä laittaa edes jotain suuhun ennen sitä karmeaa hetkeä, jonka tiesin koittavan muutaman minuutin päästä. Pakattiin autoon matkalaukut ja jotenkin pääsin autoon sisään ilman kompuroimista. Ehdittiin ajamaan parisen minuuttia mulle niin tutuksi tullutta reittiä ja siinä vaiheessa kyynelkanavat aukesi. Itkin takapenkillä Courtneyyn nojaten ja ainut ajatus joka pyöri mun päässä oli "ei se voi vielä olla ohi, ehkä tää onkin vaan painajainen ja kohta herään omasta sängystä ja mulla on vielä pari kuukautta aikaa elää mun elämää täällä". Valitettavasti se oli vain ajatus, sillä rakennukselle, johon kaikki tämän alueen vaihtarit kokoontui, päästessä mun itku vain yltyi kun tajusin, etten tulisi heräämään tästä painajaisesta. Sain viettää perheen kanssa puolisen tuntia ja tän koko ajan itkin yhteen putkeen yhdessä perheen kanssa. Kun oli aika sanoa hyvästit ja mun piti jäädä itkien katsomaan loittonevia selkiä, kuulin kuinka Hayden vielä huusi mulle: "Nähdään huomenna ja sitten me voidaan leikkiä dinosauruksia taas yhdessä!". Siinä vaiheessa itkin vielä kahta kauheammin koska tajusin, ettei kaksi vuotiaan voi odottaa ymmärtävän ettei sisko tulekaan kotiin enää ikinä. Juoksin sisälle ja istuin nurkkaan itkemään. Istuin, itkin, koitin saada henkeä ja heijasin itseäni siellä parisen tuntia ennen kuin oli aika syödä lounasta. Itseasiassa en edes tiennyt, että mun on mahdollista itkeä noin paljon ja silti olla elossa... Jos onnistunutta vaihtovuotta mitataan kyyneleiden ja surun määrällä, mä ja mun perhe kyllä voittaa kirkkaasti kulta pokaalin; en nähnyt kenenkään toisen host vanhempien itkevän tai vaihtareiden itkevän vanhempien lähdettyä. 

Tosiaan vietin siellä seinän ja mun matkalaukun vieressä itkien parisen tuntia. Lounaan ja omasta mielestäni typeriin leikkeihin pakottamisen jälkeen oli suuntana bussimatka Houstoniin. Bussissa istumiseen meni lähemmäs 15 tuntia, ja taas olin ainut jolla oli silmät täynnä kyyneleitä ja posket märät itkiessä. Siellä bussissa istuessa ja tuttujen maisemien vilistessä silmien ohitse viimeistä kertaa en vaan voinut pitää itseäni enää koossa. Joten kaiken kaikkiaan tiivistettynä viimeiseen 24 tuntiin on mahtunut enemmän itkua kuin olen ikinä itkenyt elämäni aikana. Nyt Houstonissa tätä postausta kirjoittaessa (ja kyyneleiden vieriessä poskilla uudestaan) toivoisin, että voisin kääntää kelloa ja aloittaa mun vaihtovuoteni uudestaan. Tai että voisin halata uudestaan mun perhettä ja Courtneya. Edes yhden kerran. Tosissani tällä hetkellä antaisin melkein mitä tahansa, ettei mun tarttisi vain istua täällä seuraavia kymmentä tuntia odottaen mun lennon lähtöä Lontooseen. Tuntuu tuhlaukselta viettää nämä tunnit täällä yhdessä ihmisten kanssa, joita en edes tunne, kun voisin viettää ne yhdessä mulle maailman tärkeimpien ihmisten kanssa, joita ikävöin jo enemmän kuin luulin että on mahdollista ikävöidä ketään.

Suomesta lähtiessä olin totta kai surullinen, etten tulisi mun perhettä näkemään kymmeneen kuukauteen, mutta tiesin, että he on siellä odottamassa sen kymmenen kuukauden jälkeen. Tällä kertaa hyvästien sanominen oli tuhannesti vaikeampaa, koska vaikka tiedän että tullaan pitämään yhteyttä, en tiedä varmuudella milloin mulla on mahdollisuus halata ja viettää aikaa heidän kanssaan. En tiedä varmuudella jos Hayden tai Elliot tulee edes muistamaan tästä vuodesta mitään. En tiedä varmuudella tulenko IKINÄ kävelemään niitä samoja katuja joita kulutin menneet kuukaudet. En tiedä varmuudella tulenko näkemään joitain mun ystävistä uudestaan. Yhdestä asiasta olen kuitenkin enemmän kuin varma: mä aion tehdä kaikkeni, että saan vielä joskus ryhmähalin koko mun amerikan perheeltä. En välitä vaikka se tarkoittaisikin vain nuudeleiden ja tonnikalan syömistä seuraavan vuoden, jotta saan rahat kerättyä lentolippuihin. Mä aion vielä palata ja kertoa heille kasvotusten miten paljon mä rakastan heitä. Mulla tulee ikuisesti olemaan kaksi suuresti toisistaan poikkeavaa perhettä, mutta ne molemmat on mulle omalla tavallaan yhtä rakkaita eikä kumpainenkaan niistä ole tärkeämpi kuin toinen. Ylpeydellä voin sanoa, että Amerikka jätti muhun jälkensä ja se jälki on kaikkea muuta kuin negatiivinen.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Just because I'm busy doesn't mean I don't love you

Täällä tuntuu, että elämä on kiireisempää nyt kesälomalla ilman koulua kuin se oli ikinä kouluvuoden aikana! Koko aika pitäisi olla menossa jonnekin ja tavata tuo kaveri tuolla ja tämä kaveri täällä. Melkein joka päivälle on ollut jotain tekemistä ja valitettavasti piti yhdet jäähyväisetkin jo sanoa, kun yksi mun hyvistä kavereista lähti Californiaan viettelemään kesäkuun loppua. Lämpötila on ollut lähemmäs kolmeakymmentä jokaisena päivänä ja tän kuumuuden vuoksi useimmat päivistä onkin vietetty naapuruston uima-altaalla ruskettuen ja polskutellen vedessä.

Tänään kännykän laskuri näyttää vaivaiset 19 päivää jäljellä ja uskon, ettei tylsiä päiviä niihin mahdu. Suunnitelmissa on jo läksiäisiä, Drive-in leffaa, yökyläilyä, kaverin uuden talon maalailua, leireilyä yhdessä kavereiden kanssa yms. Saa nyt nähdä mihin kaikkeen loppujen lopuksi jää aikaa, mutta suunnitelmia tosiaan riittää. Sain jo mun lentotiedot ja lähtöpäivän aikataulutkin postissa ja sitä kirjettä lukiessa se totuus jotenkin iski päin kasvoja: mun pitää lähteä täältä kohta ja on hyvin mahdollista etten IKINÄ enää tapaa joitain näistä mahtavista ihmisistä! Perheen kanssa tullaan ehdottomasti pitämään yhteyttä ja tällä hetkellä näyttää, että he on myös tulossa parin vuoden päästä Suomeen juhlistamaan mun lakkiaisia. Voin myös varmuudella sanoa, että Courtneyn kanssa tullaan viestittelemään ahkerasti, mutta pelkona on, että molempien kiireiset aikataulut menee ristiin ja loppujen lopuksi se viestittely jääkin taka-alalle.... No, täytyy toivoa että hän saa rahat kasaan ja tulee myös juhlimaan parin vuoden päästä mun valmistujaisia! 

En tiedä miten kiireisenä nämä viimiset viikot mut pitää, joten jos ei blogissa kuulu mitään, niin syy on hauskanpito! Lupaan tulla päivittelemään ihan viimeistään kotisuomessa ja kertomaan miten kotiinpalu sujui.

Kuvituksena toimii tämän päiväiset turisti kuvat Kansas Citystä, kun käytiin perheen kanssa kiertelemässä kaupunkia. Kuvat muuten otin uudella järjestelmäkamerallani, jonka hinta oli vaivaiset 50 dollaria, koska edellinen omistaja luuli kameran olevan rikki, mutta tosiasiassa ongelma olikin hänen käyttämässään putkessa!

perjantai 29. toukokuuta 2015

Friendship is not about whom you have known the longest. It's about who came and never left your side.

My first and probably last post in English and I apologize my horrible grammar but I hope everyone gets the main point of my text. The reason I'm writing in English is my best friend Courtney who probably wants to understand what I'm telling about her.

I had my first cheer practice in August and the only thing I remember about that is that I was super confused with all the new faces and new language. Courtney is one of the cheerleaders and even though I don't remember that she was there she told me later I had practiced new cheers with her on that day! The first time when I actually remember I talked to her is tumbling where we were both doing backhandsprings together. All I remember is that she introduced herself and my first though was "Why do Americans have so hard names and why is she so nice to me?"

Next day I figured out I actually had the same English class with her and like always she was being Courtney; she switched seats with someone else only that she could sit by me. The second thing she did after switching the seats was asking me to hang out with her the next weekend. I was the weird girl from Finland that didn't actually speak English and that she had met only few times and she already asked me to have a sleepover! That day I came home and I probably had a stupid smile on my face the rest of the day.

Almost every weekend since that sleepover we have been hanging out either at her or my house and we have created so many memories over these almost ten months that I would say it's almost impossible. Sitting in the dark in the hot tub and just relaxing, walking around the neighborhoods and climbing up to the empty hill just because I want to go, tasting new weird meals, walking in the rain to the pool, sitting in the movie theater just laughing because nothing makes sense, being over tired and laughing about everything, her crying in the bathroom and we skipping the class because of that or just laying on the bed and talking about everything; it doesn't matter what we are doing but we never have boring moments. (Okay maybe the time we spent in the English class watching some stupid documents wasn't the funniest thing but we survived by laughing about the bird girl or something else as stupid things as my shrimp(s) I had for dinner....)

To be honest I actually never believed it would be possible to have a friend like Courtney when there is a clock ticking and reminding me I have only ten months time to live my life here. I can't even imagine my life or my year without her and she is definitely one of the closest friends I have ever had! Thank you for being there and listening my weird things and being ready to do anything I ever ask! I love you! ♥♥♥

lauantai 23. toukokuuta 2015

Graduation 2015

Nyt on koettu jotain niin amerikkalaista, etten sen amerikkalaisempaa enää voi keksiäkkään! Graduation 2015, johon myös minä pääsin vierailevana tähtenä osallistumaan, oli ihan niin kuin elokuvista; tylsistä puheista luokan edustajan haikeaan jäähyväispuheeseen ja lavalta haettavasta diplomista hattujen heittämiseen! Seremonian jälkeen luvassa oli yö yhdessä kaikkien senioreiden kanssa, ja sieltä kotiuduinkin sitten lähempänä aamu kuutta. Täytyy kyllä sanoa, ettei valvominen ole ihan mulle tehty, mutta kyllä siitäkin sitten selvittiin, vaikka sen väsymyksen takia kaikki tuntuikin neljä kertaa hauskemmalta ja loppuyöstä en enää pystynyt nauramaan kun vatsalihakset sattuivat liikaa...:D

En vain mitenkään voi uskoa, että tää vuosi nyt oikeesti lähenee loppuaan, enkä tule koulurakennukseenkaan enää ikinä kävelemään aamu puoli kahdeksalta rätti väsyneenä. Nyt on vain kesälomasuunnitelmia edessä ja toivottavasti Bucket listan kaikkien kohtien täyttämistä, ja sitten sitä ollaankin jo lentokoneessa matkalla takaisin koti Suomeen! Tällä hetkellä laskuri näyttää takana olevan 282 päivää ja edessä vain vaivaiset 38!

maanantai 11. toukokuuta 2015

Prom 2k15

Nyt on mun ensimmäiset ja viimeiset koulutanssit tanssittu ja kyllä muuten tulikin tanssittua sitten senkin edestä! Päivä alkoi kampaajalla, jossa laitettiin hiukset ja meikki kuntoon ja josta lähdettiinkin sitten ottamaan kuvia läheiseen puistoon. Alunperin meidän ryhmään kuului 25 tyttöä, mutta onnistuttiin mun parhaiden kavereiden kanssa kuvia ottaessa hävittämään kaikki muut tytöt, joten tyydyttiin kuvailemaan vain keskenämme. Puistosta oli suuntana hotelli jossa prom pidettiin, ja siellä ohjelmassa oli illallinen ja kolmisen tuntia tanssia, josta tosiaan vietin suunnilleen 2,5 tuntia tanssilattialla! Tänään lihakset kipeinä kyllä ymmärrän nyt miksi tanssi on luokiteltu urheiluksi... Illan päätteeksi lähdettiin vielä kavereiden kanssa iltaa viettämään ravintolaan ja sieltä kotiuduinkin sitten tämän päivän aikana. Nukkumaan käydessä jalat oli kipeinä tanssimisesta, posket särki hymyilemisestä ja vatsa oli liian täynnä syömisestä, mutta silti nukahdin naamalla typerä hymy, koska sain kokea täydellisen päivän, jota olin odottanut vaihtoon lähdöstä alkaen!