sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Sometimes memories sneak out of my eyes and roll down on my cheeks

Mennyt viikko on ollut yhtä hullunmyllyä niin tunteiden kuin tekemistenkin osalta. Maanantaina täällä oli Labor Day, joka tarkottaa että koulusta oli vapaata. Käytiin momin ja sisarusten kanssa lähikaupungissa eräänlaisilla markkinoilla, jotka oli kolme kertaa suuremmat kuin mihin oon Suomessa tottunu. Siellä taas tajusin miksi amerikkalaisista niin suuri osa on ylipainosia: uppopaistettuja ruokia oli kaikkialla! Mahdollisuuksia oli uppopaistetuista Oreoista Mars- patukoihin ja kokonaisista sipuleista sipseihin! Itse maistoin edellä mainittua sipulia ja täytyy sanoa, että vaikka se varmaan onkin yksi maailman epäterveellisimmistä ruoista, maku oli jotain aivan taivaallista!


Samaisena päivänä mulla iski koti-ikävä tosi pahasti. Alkunsa se sai ruokakaupassa, jonka kaiuttimista alkoi soimaan One Directionia ja Mileyn Wrecking Ball. Nää molemmat liittyy tosi läheisesti mun toiseen siskoon ja sokerina kakun päälle, erehdyin selailemaan Facebookia ja tajusin, että koripallon MM-kisat on alkanu. Vaikken sen pahemmin itse kisoista välittäkään, niin jotenkin tajuntaan iski, etten vuoteen saa kuunnella mun veljen tilityksiä milloin minkäkin koripallopelaajan tai -joukkueen töppäilyistä ja menestyksistä. Se ilta menikin sitten itkiessä ja päiväkirjaa kirjottaessa. Vaikka fiilikset olikin tosi pohjalla tuolloin, tajusin kuitenkin miten hyvä tuuri mulla on käyny host-perheen suhteen. Itkeskelin momia halatessa ja hän yritti mua lohdutella parhaalla mahdollisella tavallaan.

Levottomasti nukutun yön jälkeen mieli kuitenkin kirkastui ja kuljinkin koulussa ja treeneissä hymyssä suin koko päivän. Hymy vaan leveni kotiin tullessa kun löysin sängyltä kirjekuoren, jossa oli ehkä maailman ihanin kortti ikinä! Mom ja dad oli muistanu miten alamaissa olin ollut edellisenä iltana, joten he oli päättäny kirjottaa mulle tsemppikortin, jossa he kerto miten ihanaa on että oon heidän luonaan ja että vaikka en ookkaan mun oikeen perheen luona, mun pitää muistaa että mulla on nyt toinenkin rakastava perhe. En voi edes sanoin kuvailla miten kiitollinen oon heille siitä, että he päätti avata ovensa täysin tuntemattomalle nuorelle ja jakaa heidän elämästään vuoden mun kanssa!

Joko te muut vaihtarit ootte ehtiny itkeskellä kotiin vai onko teillä uuden elämän kanssa niin kiire ettei kotia ehdi mietiskellä?

6 kommenttia:

  1. Mää oon itkeny Momin lohduttaessa pari kertaa...täällä on niin kiireistä treenien ja uuden päivärytmin takia..mutta se on onneks tosi normaalia ja kuuluu tähän vaiheeseen niinku mun yhteyshenkilö ja Mom sano:) kyllä se tästä helpottuu ajan mittaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla etten oo ainut! Ja oon kans ihan varma että se tästä ajan mittaan helpottuu :)

      Poista
  2. Mun eka kokonainen päivä täällä oli ihan kamala! Itketti vaan koko ajan ja monta päivää vielä sen jälkeenkin. Onneksi koulun alkaminen, uusien kavereiden saaminen ja kotoa yksin pois pääseminen helpotti ja nyt oon oikein hyvillä fiiliksillä :)) Kaikilla tulee jossakin vaiheessa se koti-ikävävaihe, mutta mä uskon, että siihen auttaa semmonen arkeen pääseminen ja asioiden tekeminen, sekä ihan vaan aika (:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo toi on totta että koulun alkaminen ja arkeen pääseminen tosiaan helpottaa! Kyllä me tosiaan se vuos selvitään ja nopeestihan se loppujen lopuks menee :)

      Poista
  3. Voi Aili miten loistavasti osaat käsitellä tunteitasi. Valtavan tärkeä asia elämässä! Ja tietty aivan liikuttavan suurenmoista sun sikäläisen perheen tapa ottaa sinut "omakseen" sillä tavalla kuin ne tekee. ON ollut loistotuuri. Hieno kirjoittamisesi ilahduttaa ja helpottaa täällä meikäläisenkin elämää sanoo Mumma

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja tosiaan tuuria on ollut tosi paljon mukana!! ♡ :)

      Poista