keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Twenty years from now you will be more disappointed by things you didn't do than by the ones you did do

Menneeseen kuukauteen on mahtunut niin paljon iloa, surua ja muuttumista, etten osaa edes kuvitella millaista elämä tulee olemaan seuraavat jäljellä olevat yhdeksän kuukautta! Miten sitten oon joutunut tänne toiselle puolelle maailmaa? Vaihtoon lähteminen on ollut se mun isoin haave niin kauan kuin muistan ja jo pikkutyttönä kerroin äidille miten haluan isona lähteä vaihto-oppilaaksi. Ei. Mun kohdalla se ei mennyt ihan niin.


Nuorempana kuulin juttuja ja tarinoita vaihtareista ja ajattelin, etten minä ainakaan halua tehdä sitä. "Ei vaihtovuosi oo pikkusta Ailia varten ollenkaan. Vaihtarin pitää olla rohkea ja sosiaalinen ja enhän mä oo sellanen! Kaiken lisäksi enhän mä osaa puhua mitään muuta kieltä kun suomea ja englantiakin vihaan ylikaiken! Mä en kyllä ikinä lähde vaihtoon!" Näitä mietteitä muistan mietiskelleeni joskus ala-asteella kun ensimmäisiä kertoja aloin tajuamaan, mikä on vaihto-oppilas. Vaikka oon koko elämäni rakastanut matkustelua ja uusia paikkoja, en vaan mitenkään voinut käsittää miksi pitäisi lähteä jonnekin kauas yksinään koko vuodeksi. Jo silloin ala-asteella jotkut kaverit selitti innoissan, miten he ainakin haluaa lähteä vaihtoon ja he ei ainakaan tule asumaan Suomessa yhtään kauempaa kuin on pakko. Nyt taakse katsoessani kuitenkin huomaan, että itseasiassa minä, joka oli kaikkein eniten ulkomailla asumista vastaan, olenkin ainoa joka oikeesti uskalsi lähteä kokeilemaan siipiään.

Sain rippilahjaksi kolmen viikon kielimatkan Englannissa, jolla olin kasiluokan ja ysiluokan välisenä kesänä. Lähdin yhdessä kaverin kanssa, ja palasin monta kaveria ja kokemusta rikkaampana. Meidän kanssa samassa host-perheessä asusteli kaksi muuta tyttöä, joista toinen oli lähdössä vaihtoon sen kesän jälkeen. Sen kolmen viikon jälkeenkin olin vieläkin sitä mieltä, ettei vaihtovuosi oo mun juttu. Salaa kuitenkin jossain aivojen osassa mulla alko kytemään ajatus: vaikka oon ujo, vaikken osaa puhua englantia ja vaikka pelkäänkin lähteä yksin, voin muuttua! Ja mikä olisikaan parempi mahdollisuus englannin puhumiseen, itsensä voittamiseen ja itsenäistymiseen kuin vaihtovuosi?


Ysillä meille alkoi kotiin tulla vaihtariesitteitä ja vaikken niitä kauheen innoissani lueskellutkaan, niin isä kysyi, että haluisinko lähteä. Luultavasti mulla oli ollut sinä päivänä tosi tylsä päivä, läksyt ja kokeet paino päälle ja elämä ei olis voinu olla huonommin, ja vastasin että kyllä! Haluun lähteä vaihtoon! "Jos kaikki muutkin vaihtarit siitä on selvinnyt, niin tulen selviämään minäkin! En halua olla tulevaisuudessa se vanha katkera mummo, joka voivottelee ettei ole tehnyt elämänsä aikana mitään! Jos kuolen siellä, niin yhtä hyvin olisin voinut kuolla täälläkin ja ainakin olen tehnyt jotain rohkeaa ja ylittänyt itseni ennen sitä!" Siitä eteen päin olin aivan innoissani, eikä mennyt kovinkaan kauan kun huomasin istuvani koneella täyttelemässä lomakkeita. Siitä seurasi haastattelu, hyväksyminen, kielitesti ja odottaminen. Tajusin odottavani tulevaa vuotta sitä innokkaammin, mitä haastavammaksi ja tylsemmäksi lukio alkoi käymään. Pimeinä ja sateisina syksyn päivinä kun kaikki kaatui päälle, jaksoin eteen päin sillä ajatuksella, etten ensi vuonna tule olemaan täällä. Ensi vuonna pääsen elämään mun elämää just niin kun haluan, eikä mun tartte vuoteen stressata koulujutuista! Ensi vuonna opin puhumaan englantia, aion olla puhelias ja muuttua paremmaksi versioksi itsestäni.

Täälllä sitä nyt tosiaan ollaan ja yritys on kova. Tän vuoden jälkeen pystyn toivottavasti todella ilmaisemaan itseäni englanniksi ja itsenäistyn. Kysykää multa yhdeksän kuukauden päästä uudelleen, niin saatte vastauksen siihen, olenko onnistunut mun tavoitteissani.

Mikä on teidän tarina? Ootteko aina haaveillu vaihtovuodesta vai onko se vaan satunnainen päähänpisto? Vai oletko yksi niistä epävarmoista, jotka mietiskelee onko musta tähän?

6 kommenttia:

  1. Mullekaan tää vaihtovuosi ei oo ollu mikää koko elämän haave, aloin miettiä koko asiaa vasta joskus kasiluokalla ehkä. Enkä sillonkaan vielä kun mut hyväksyttiin, ollut ollenkaan varma, onko tää mua varten. Mä olin monina hetkinä varmaan enemmän peloissani, kuin innoissani tulevasta vuodesta, koska en myöskään pidä itseäni kovin rohkeana tai sosiaalisesti lahjakkaana ihmisenä. Mutta täällä sitä ollaan nyt Saksassa ja tosi hyvin olen pärjännyt ja olen jo muuttunut paljon rohkeammaksi. Vielä on paljon töitä edessä, mutta tää on sen arvosta! Terkkuja sinne toiselle puolelle maailmaa :*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eli en oo ainut jolle tää vuosi oli sellanen yhtäkkinen päähänpisto! Terkkuja sinne Saksaan ja vuoden päästä nähään taas!!! :*

      Poista
  2. Mulla olis ajatuksena hakea vaihtoon, mutta pelkään. Olen ehkä ujoin ihminen koko maailmassa ja hyvin perhekeskeinen. On tuntunut pahalta olla viikokin niin kaukana perheestä. Olen amerikassa aijemmin ollut ja tiedä viihtyväni siellä. Mutta pelkään, että pistän jarrut pohjaan siinä vaiheessa kun lähtö olisi. Onko sulla jotain vinkkejä miten pääsisin näistä ajatuksista? Jos saisit nyt päättää uudelleen olisitko lähtenyt vaihtoon vai et?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En usko että oot maailman ujoin ihminen, koska totta puhuakseni niin oon/olin minäkin! Ennen tänne tuloa en tykänny puhua vieraille ihmisille, mutta nyt voin tosta vaan mennä puhumaan kennelle vaan!

      Kaukana perheestä oleminen oli itseasiassa mullekin pieni kynnys. Tiedän, että se tuntuu pahalta olla kaukana perheestä ja läheisistä, mutta itse ajattelin että nyt tai ei koskaan. Mua autto ajattelu, etten kuitenkaan tule koko loppu elämääni asumaan perheeni kanssa. Aijon kuitenkin tulevaisuudessa muuttaa muualle opiskelemaan, joten vaihtovuosi on hyvää harjotusta itsenäistymiseen. Lisäksi mä tiedän että ne rakkaat on siellä oikeesti odottamassa ja jos se yhtään lohduttaa, niin luultavasti niillä tulee olemaan yhtä kova ikävä sua kun sulla on niitä!

      Jos saisin nyt päättää lähtisinkö vai enkö, niin vastaus olisi ehdottomasti kyllä! Vielä ei oo sellasta sattumusta tullu eteen, että olisin ollut valmis ottamaan seuraavan lennon Suomeen. Tiedän, että vaikka välillä onkin vaikeaa, niin ne kaikki hyvät hetket on niiden vaikeuksien arvosia.

      Sulle vinkkinä sanoisin että laita ehdottomasti hakemusta menemään, koska sehän ei maksa mitään! Tsemppiä sinne ja toivon sun puolesta tosi paljon, että päätät lähteä, koska totisesti ne hyvät ja onnelliset hetket korvaa tuhat kertasesti ne huonommat! Tuuthan kertomaan mulle joskus vielä että voititko pelkos ja päätit lähteä vai et? :)

      Poista
  3. Itse olin kans kielikurssilla Englannissa ja oon monia vuosia haaveillu pääseväni vaihtoon sinne tai Amerikkaan. Haluisin kokea kaiken sen mitä täällä ei voi, ja haluisin päästä puhumaan englantia ja oppimaan sitä kulttuuria. Meillä ei vaan oo varaa siihen :/ Vaikka oon päättänyt että lähen vielä joskus au pairiksi tai opiskelemaan ulkomaille en vaan pääse yli siitä etten pääse kokemaan niitä juttuja mitä on esim. amerikkalaisissa kouluissa.

    Toivottavasti sulla on ihan huippu vuosi ja tuut takasin monta monta kokemusta ja kaveria rikkaampana!!❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana! Toivoisin niin paljon että sullakin olis mahollisuus lähteä! Joillain järjestöillä esim. YFU:lla on mun tietääkseni mahdollisuus hakea stipendiä joka kattaa koko vuoden!! Lisäksi järjestöiltä voi hakea pienempiä stipendejä ja ihan vaihdon ulkopuolisiltakin järjestöiltä kannattaa kysellä! Myös järjestöjen hintatasoissa on tosi suuret erot: rotareiden kautta pääset paljon halvemmalla kuin muiden järjestöjen. Jos oikeesti haluat lähteä ja oot valmis tekemään töitä sen eteen, niin se on mahdollista!!

      Kaikki mahdollinen tsemppi sinne ja toivon sormet ristissä että pääset toteuttamaan sun unelmaa! :)

      Poista