sunnuntai 25. tammikuuta 2015

In the world through which I travel I am endlessly creating myself

Täksi viikonlopuksi oli paljon suunnitelmia. Ensin kouluun koristelemaan tansseja varten ja sieltä kaverille laittautumaan iltaa varten. Kuvia oli tarkotus ottaa läheisessä puistossa ja syömään oli tarkotus mennä läheiseen huippu hyvään ravintolaan. Vatsat täynnä oli tarkotus mennä koululle Courtwarming tansseihin ja viettää siellä loppuilta tanssien hyvässä seurassa. Tän kaiken sijasta mun lauantai kului kotona oksennellessa yhtäaikaa sisarusten kanssa. Mua harmittaa ihan tajuttomasti, että jouduin jättämään välistä nää tanssit, koska en päässyt myöskään Homecoming tansseihin cheerleadingin vuoksi. Meidän koululla on kolmet tanssit koko vuoden aikana, joista kaksi jo missassin. Se suurin eli prom on luvassa toukokuussa ja toivon, että pääsen edes sen sitten kokemaan! Kuten mun isä tapaa sanoa "Aina ei voi onnistua." kuvailee aika hyvin mun fiiliksiä just nyt. Vaikka tansseihin en päässytkään, sainpahan ainakin kokea perjantaisen Courtwarming koripallopelin, jossa olin kannustamassa yhdessä muiden cheerleadereiden kanssa.

En tiedä oonko jotenkin kummallinen, mutta jopa eilen kun makasin sohvalla yhdessä siskon ja veljen kanssa ja oksentelin ämpäriin heidän kanssaan vuorotellen, olin jollain tapaa onnellinen. En ollut onnellinen kipeänä olemisesta, mutta ehkä se onnellisuus oli saada olla osa tätä perhettä; aikasemmin päivällä vitsailtiin dadin kanssa jotain ja hän huusi momille että meidän tytär on hullu ja nyt kun mun olossa ei ollut mitään kehumista, mom oli silittelemässä selkää ja tarjoamassa juotavaa. Tällä hetkellä eletään jo yli puoliväliä mun vaihdosta, ja väkisinkin mun ajatukset välillä ajelehtii siihen hetkeen kun pitäisi pakata matkalaukku ja lähteä täältä lopullisesti. En osaa edes kuvitella mun ajatuksia sillä hetkellä, mutta sen tiedän, että kaikkea muuta kuin helppoa se tulee olemaan. Sinä päivänä kun mun vuosi oli tasan puolessa välissä, oltiin melkein kyynelissä yhdessä momin kanssa. Mun sisarukset täällä jotka kertoo joka ilta kuinka paljon he mua rakastaa, on liian nuoria, jotta he voisi muistaa tän vuoden myöhemmin. Vaikka mä tulisin koko loppuelämäni muistamaan heidän hymyn kun he näkee mut koulupäivän jälkeen ja heidän halaukset yhdessä "I love you thaaaaaat much", he eivät luultavasti muista mua enää mun lähdön jälkeen.

Kuitenkaan perhe ei tule olemaan ainoa vaikea asia hyvästellä. Mulla on täällä niin hyviä kavereita, etten olisi ikinä uskonut, että pystyisin saamaan näin lyhyessä ajassa. Mun paras ystävä on junior, joten hänellä on vielä yksi vuosi high schoolia jäljellä mun lähdön jälkeen. Hän jo ääneen yksi päivä ihmetteli, miten hän tulee selviämään ilman mua ja mun typeriä juttuja seuraavan kokonaisen vuoden. Toinen kaveri sanoi, että hänen pitää harjotella puhumaan samalla aksentilla kuin mä, että sitten kun tulee ikävä, niin pystyy vaan puhumaan tällä aksentilla! Kavereihin rinnastettavissa oleva juttu on cheerleading. Jenkkien cheerleading on niin erilaista jalka- ja koripallopeleineen, mutta samalla se on niin tuttua ja turvallista mulle. Kotona siellä Suomessa mulla ei enää ole aikaa kyseiselle lajille, joten tiedän jo, että tulen kaipailemaan sitä fiilistä kun saa olla osa joukkuetta ja saada onnistumisia yhdessä sen oman joukkueen kanssa. Luultavasti kun syksyllä selailen Instagramia ja kuvia joka perjantaisista jalkapallopeleistä ja cheerleading kisoista, antaisin mitä vaan että pääsisin kokemaan ne edes yhden kerran uudestaan.

Tästä postauksesta tuli näköjään tosi sekalainen ja kuvaton, mutta halusin vaan pitkästä aikaa jakaa vähän fiiliksiä. Olen koko vuoden odotellut sitä kamalaa koti-ikävää mistä kaikki puhuu, mutta sen yhden itkukohtauksen jälkeen syksyllä oon ollut vaan äärimmäisen onnellinen. Luultavasti kaikki on jo kyllästyneet mun "Elämä on ihanaa" postauksiin, mutta mun kohdalla se vaan pitää paikkansa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti