tiistai 30. kesäkuuta 2015

Only know you love when you let it go

Herään aamulla kolmen tunnin yöunien jälkeen ulkona parvekkeella Courtneyn kanssa ja jostain aivojeni perukoista kumpuaa tuskaa tuottava fakta; tänään pitää jättää perhe ja ystävät taakse ja lähteä takaisin Suomeen. Kuin unessa tajuan miten Hayden ja Elliot tulee ulos parvekkeelle hyppimään mun ja Courtneyn päälle meidän silti makoillessa sängyllä. Siitä painajainen jatkuu sisään menona, vaatteiden päälle pukemisella ja yrityksellä laittaa edes jotain suuhun ennen sitä karmeaa hetkeä, jonka tiesin koittavan muutaman minuutin päästä. Pakattiin autoon matkalaukut ja jotenkin pääsin autoon sisään ilman kompuroimista. Ehdittiin ajamaan parisen minuuttia mulle niin tutuksi tullutta reittiä ja siinä vaiheessa kyynelkanavat aukesi. Itkin takapenkillä Courtneyyn nojaten ja ainut ajatus joka pyöri mun päässä oli "ei se voi vielä olla ohi, ehkä tää onkin vaan painajainen ja kohta herään omasta sängystä ja mulla on vielä pari kuukautta aikaa elää mun elämää täällä". Valitettavasti se oli vain ajatus, sillä rakennukselle, johon kaikki tämän alueen vaihtarit kokoontui, päästessä mun itku vain yltyi kun tajusin, etten tulisi heräämään tästä painajaisesta. Sain viettää perheen kanssa puolisen tuntia ja tän koko ajan itkin yhteen putkeen yhdessä perheen kanssa. Kun oli aika sanoa hyvästit ja mun piti jäädä itkien katsomaan loittonevia selkiä, kuulin kuinka Hayden vielä huusi mulle: "Nähdään huomenna ja sitten me voidaan leikkiä dinosauruksia taas yhdessä!". Siinä vaiheessa itkin vielä kahta kauheammin koska tajusin, ettei kaksi vuotiaan voi odottaa ymmärtävän ettei sisko tulekaan kotiin enää ikinä. Juoksin sisälle ja istuin nurkkaan itkemään. Istuin, itkin, koitin saada henkeä ja heijasin itseäni siellä parisen tuntia ennen kuin oli aika syödä lounasta. Itseasiassa en edes tiennyt, että mun on mahdollista itkeä noin paljon ja silti olla elossa... Jos onnistunutta vaihtovuotta mitataan kyyneleiden ja surun määrällä, mä ja mun perhe kyllä voittaa kirkkaasti kulta pokaalin; en nähnyt kenenkään toisen host vanhempien itkevän tai vaihtareiden itkevän vanhempien lähdettyä. 

Tosiaan vietin siellä seinän ja mun matkalaukun vieressä itkien parisen tuntia. Lounaan ja omasta mielestäni typeriin leikkeihin pakottamisen jälkeen oli suuntana bussimatka Houstoniin. Bussissa istumiseen meni lähemmäs 15 tuntia, ja taas olin ainut jolla oli silmät täynnä kyyneleitä ja posket märät itkiessä. Siellä bussissa istuessa ja tuttujen maisemien vilistessä silmien ohitse viimeistä kertaa en vaan voinut pitää itseäni enää koossa. Joten kaiken kaikkiaan tiivistettynä viimeiseen 24 tuntiin on mahtunut enemmän itkua kuin olen ikinä itkenyt elämäni aikana. Nyt Houstonissa tätä postausta kirjoittaessa (ja kyyneleiden vieriessä poskilla uudestaan) toivoisin, että voisin kääntää kelloa ja aloittaa mun vaihtovuoteni uudestaan. Tai että voisin halata uudestaan mun perhettä ja Courtneya. Edes yhden kerran. Tosissani tällä hetkellä antaisin melkein mitä tahansa, ettei mun tarttisi vain istua täällä seuraavia kymmentä tuntia odottaen mun lennon lähtöä Lontooseen. Tuntuu tuhlaukselta viettää nämä tunnit täällä yhdessä ihmisten kanssa, joita en edes tunne, kun voisin viettää ne yhdessä mulle maailman tärkeimpien ihmisten kanssa, joita ikävöin jo enemmän kuin luulin että on mahdollista ikävöidä ketään.

Suomesta lähtiessä olin totta kai surullinen, etten tulisi mun perhettä näkemään kymmeneen kuukauteen, mutta tiesin, että he on siellä odottamassa sen kymmenen kuukauden jälkeen. Tällä kertaa hyvästien sanominen oli tuhannesti vaikeampaa, koska vaikka tiedän että tullaan pitämään yhteyttä, en tiedä varmuudella milloin mulla on mahdollisuus halata ja viettää aikaa heidän kanssaan. En tiedä varmuudella jos Hayden tai Elliot tulee edes muistamaan tästä vuodesta mitään. En tiedä varmuudella tulenko IKINÄ kävelemään niitä samoja katuja joita kulutin menneet kuukaudet. En tiedä varmuudella tulenko näkemään joitain mun ystävistä uudestaan. Yhdestä asiasta olen kuitenkin enemmän kuin varma: mä aion tehdä kaikkeni, että saan vielä joskus ryhmähalin koko mun amerikan perheeltä. En välitä vaikka se tarkoittaisikin vain nuudeleiden ja tonnikalan syömistä seuraavan vuoden, jotta saan rahat kerättyä lentolippuihin. Mä aion vielä palata ja kertoa heille kasvotusten miten paljon mä rakastan heitä. Mulla tulee ikuisesti olemaan kaksi suuresti toisistaan poikkeavaa perhettä, mutta ne molemmat on mulle omalla tavallaan yhtä rakkaita eikä kumpainenkaan niistä ole tärkeämpi kuin toinen. Ylpeydellä voin sanoa, että Amerikka jätti muhun jälkensä ja se jälki on kaikkea muuta kuin negatiivinen.

2 kommenttia:

  1. Apua sait mut itkeen tätä lukiessa! Oon seurannu sun vaihtovuotta ihan sun blogin alkuajoista asti kun löysin tän jotain kautta. Sun vuosi on ollut kyllä unelmien täyttymys ja sivusta seuranneena voin vain kuvitella kuinka haikeat jäähyväiset sulla on ollu! Kaikkee hyvää sulle! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa että oot jaksanu seurailla ja vuosi tosiaan oli ihan unelmien täyttymys!! Ja joo olihan ne jäähyväiset ihan kauheet, mutta kyllä niistä selvis kun ei oikein ollu mitään muuta vaihtoehtoa...

      Poista